Miia-tyttö
Myrskylästä
meni
metsään ratsullansa,
tamma
Andorra ravasi,
-
pientä polkua tapasi.
Miia-tyttö
mietteissänsä
ihasteli,
ihmetteli
Luojan
luomaa loistokkuutta,
syksyn
synkeitä värejä,
-
kuulosteli hiljaisuutta.
Sitten
äkkiä räsähti,
otus
outo, kummajainen;
ruskea
ja jalkaa neljä
seisoi
kahdella jalalla,
katsoi
valkeaa hevosta,
kiilusilmin
kammoitteli,
-
kerran karjaisi kovasti.
Siitä
säikähti hevonen,
kalpeni
tytöntypykkä,
-
alkoi kiivas kilpajuoksu.
Kavioiden
kopse kaikui,
sammal
suihki alla otson,
hikosi
hevonen, karhu,
päätä
puisti puu ja kanto,
-
metelistä säikkyi metsä.
Tyttö
ratsua tykitti,
hevon
kylkiin pohkeet painoi,
painoi,
löi, löi ja puristi,
kovemmin
kuin konsaan ennen,
-
kuni henkensä hädässä.
Silti
otso jo tapasi,
takajalkoja
tapasi,
siitä
vauhti vain parani,
-
kiihtyi kauhun
kilpajuoksu.
Aina
vainen kiihtyi kilpa,
taasen
otso jo tapasi,
takajalkoja
tapasi,
siitä
vauhti vain parani,
-
kiihtyi kauhun
kilpajuoksu.
Viimein
päättyi kauhukilpa,
uskomaton
kilpajuoksu;
kilometrin
kesti karhu,
uupui
viimein outo otso,
-
metsän kuuluisa kuningas,
antoi
jo peto periksi,
Miia
päätyi sankariksi,
-
sokerin sai sorja tamma.