Minä
miesi suurisuinen,
pieni
ja pahasisuinen
kulkijoille
kuuluttelin,
kirkkokansalle
kehaisin,
liki
vuoden ylpistelin:
Hurjan
hankin mä hevosen,
treenatun
siniverisen,
tervaan
parhaaksi rekeni,
vielä
näytän teille merkit,
-
tapanina taivaan merkit,
näytän
kuinka juoksee humma,
-
alle surku ennätysten!
Kului
syksy, koitti talvi,
maa
oli sula, vetinen,
-
lunta ei edes nimeksi,
minä
miesi suurisuinen,
pieni
ja pahasisuinen
itkin
aaton, joulupäivän,
itkin,
toivoin ja kiroilin,
rukoilin
rekikeliä,
mutta,
mutta murheekseni,
ani
varhain aamusella
konsa
sängystä heräsin,
-
oli maa vetinen, musta.
Tulta
iski tie, sen vieri,
kipunoi
kivi jokainen,
hurja
hummani, kimoni,
treenattu
vetoheponi,
kulki
kuin koni ja kaakki,
-
kurja, kypsä teurasraakki.
Kirkolle
en mä kerennyt
saanut
saarnan kuulijaksi,
-
loppuvirren veisaajaksi.
Katsoi
kansa kummissansa,
minulle
vähän hymyili,
-
virnisti väki vähäinen,
pappinsa
oli pahempi,
jalkapuu
mua odotti,
-
häpeä iänikuinen!