Meni
maille Mikko-Pekka,
tunki
Tuusulan sijoille,
hieno
herra Heikkisemme
kulki
kirves kainalossa,
aikoi
äijä sankariksi,
veroiseksi
nuoren naisen,
-
keittäjän kesäasuisen.
Mottimetsään
mieli miesi,
-
näppäimistötyöntekijä,
metsää
löytänyt ei laisin,
-
kirvespaikkaa kelvollista,
päätyi
siis sisätiloihin,
-
puhkui mies puupinolle.
Raatoi
turja tunnin, kaksi,
motin
mies sai aikaiseksi,
sotataiston
talkoolaista
ehkä
herra jo häpesi,
perässä
oli peräti
neljä,
viisi kuutiota,
motiksi
myös kutsuttua.
Vähitellen
taito kasvoi,
joka
iskunsa osuvi,
-
pöllin halkaisi kaheksi,
vauhti
vinhasti parani,
mutta
tuskaa tunsi miesi,
tuskaa
tunsi turjan selkä,
kämmenissä
rakko, kaksi,
paita
märkänä pahasti.
Oli
tauko paikallansa,
lepohetki
herrallamme,
sopi
sorjan atriaksi
pitsan
päälle Pepsi-maksi.
Uupumuksenkin
uhalla
jatkoi
miesi mottityötä,
puursi,
puhkui ja ahersi,
puursi,
puhkui ja ahersi.
Konsa
ilta ennättävi,
oli
saalis suurenmoinen,
motteja
jo koossa kolme.
Päättynyt
ei päivän työnsä,
ohi
ollut mottimetsä,
vielä
riensi oiva miesi
maille
Heikkilän hikoili,
kantoi
kelpo kuormasensa,
ikäihmisen
iloksi,
-
varalle tulevan talven.
Vanha
vaari Tuusulasta,
-
veteraani vertaa vailla
(kera
kurjan kirjoittajan
Kalevi
keravalaisen)
ilahtui
ikihyväksi,
sanan
lausui näin nimesi:
Minä
kiitän nyt sinua,
tippa
silmässä sinua!
Vielä
löytyy rohkeutta,
sankareita
Suomenmaasta!
Pahan
maailman parissa
ihana
olet inehmo!