Veljet, vesitilkka tuokaa!

Itken päivät, pitkät illat,

itken vielä aamuyötkin,

itken silmäni verille

nykytaidetta kun katson;

”kiittelen” kirosanoja,

Suomen taiteen suuremmuutta,

kriitikon eto kehua,

maksullista mainostusta,

”ylistelen” yltä päältä

sikamessiaat, lakanat

ynnä mustat mannerheimit.

Vuosin verta, kyyneleitä,

tunnin toista mursin suuta,

konsa kerran Kannaksella,

kaukana rajan takana,

tuolla Taipaleenjoella,

kaivon kuivuneen sijalla,

amatööri, nuori nainen,

äkin kaivoi kassistansa

kirjan vanhan ja risaisen,

kirjan kannesta erotin

nimen kuulun – Yrjö Jylhä.

Silloin siltä seisomalta,

me kaikki Suomen kansalaiset,

veteraanit, miehet nuoret

asennon otimme oitis:

- Veljet, vesitilkka tuokaa!