Ceuta koitui kohtaloksi!

Äskettäin demari-Antti

kovin Espanjaa kehaisi,

- rahankäyttöä ylisti

ja sen malliksi valitsi

- isänmaalle, maalle mamman!

Kun äsken tulivat julki

väärinkäytökset vakavat,

- tutisi jo jätkän polvi!

Jälkeen täysin järjettömän

- maahanmuuttoryntäyksen

helppo on sanoa tyhmän:

Arvon Antin valtatiellä

Ceuta koituu kohtaloksi,

- niitiksi lopulliseksi!

Perus-Suomi poimii pinnat:

Tästä paljolti puhuimme,

- varoitimme, viisaimpina!

Hetken uskoin. ihmettelin!

Hetken uskoin, ihmettelin,

- Keskaria kun selasin,

että tunnettu pytinki,

- järvenpäinen käyntikohde,

Villa Kokkonen, on päässyt,

- kuninkaaksi kukkulalle,

ja on uuden uutukainen

- maailman perintökohde!

Sitten tekstistä tajusin,

että Keskari, ketale,

nosti, Alvarin avulla,

- pyrstöä kyläpahasen!

Kalevaiset kuormarengit; Spelt plus Rokka, Orpo, Purra!

Nykynuori, suomalainen,

muistatko sä vanhan Speltin,

lienetkö ees koskaan kuullut

- Runebergin sankarista!

Ajan ankaran kulussa

syytä muistella on miestä,

- mitätöntä miehenpuolta;

Ylhäinen ei ukko ollut,

pelkkä kurja kuormarenki,

- vertaisistaan kaikkein laiskin!

Sotaretken kestäessä,

- kuluessa kurjan keikan,

väki katsoi kummissansa,

- arvioitsi yksin, kaksin

itse ukkoa, hevosta;

Josko arvoa ukolla,

- kaksijalkakulkijalla,

hintaa laisin ei hevolla,

- nelijalka-astujalla!

Pörröisenä keikkui aina

toisen pää, ja toisen häntä,

- ruokotonna kumpainenkin!

Ukko, kurja kuormarenki,

harjannut ei hampaitansa,

- harjaa Harma-heppasensa!

Hepo torkkui, nukkui ukko,

viimeisenä kulki kuorma,

- kaakki metrin ennen miestä;

tuskin lainkaan, rähmäsilmä,

- mitään, koskaan, tiesi tiestä!

Naurua sai kuulla nurja;

Kuinka, kurja ukkorukka,

pysyt tiellä, päällä kuorman,

- vauhdissasi valtavassa!

Väki harmaa ja väsynyt,

- sotajoukoksi sanottu,

kohti pohjoista pakeni,

- taistellut ei laisin, milloin!

Vaikka puoleen Pohjanmaata

saapui sakki, sarkatakki,

- Spelt, on aina entisensä,

sama on kuin Uusimaalla,

- verkkainen ja virtaa vailla!

Tehoa ei mieheen ruoska,

Blumen piiska, piikkiruoska,

suojana on virkanuttu,

- hevosella, paksu nahka!

Jälkeen tuskan, taivalluksen,

jäljellä on maasta mamman,

- isänmaasta itkevästä,

pelkkä pieni, jäinen kulma,

- Siikainen jokipitäjä!

Blume mietti mielessänsä;

Turha puolustaa on pientä,

- tilkkua vähäalaista!

Katsoi joukkoa vähäistä,

katsoi kerran, katsoi toisen,

- väkeä vähäosaista,

kyynelsilmin sinnitteli,

- puri hammasta, kirosi!

Mutta josko, viime kerran,

- onneamme testaisimme,

voihan murtua myös vahva,

- eessä hieman heikompansa!

Ensi kertaa käytiin taisto,

pakopäivä kääntyi, kulki,

- iltasella, voittoisaksi,

virta vääntyi vastaiseksi,

- rasitteeksi vainolaisen!

Riemu kiiri kaikkialla;

Aamulla on kaikki oivin,

- meno maassa täysin toisin!

Väki, kuormat kulkeviksi,

- Blume karjui kiihkomielin!

Liki valmis on jo joukko,

vihollista vastaan valmis,

- ainakin nyt kärkipäässä!

Peräpäässä taistojoukon

Blume silmiään ei usko:

Speltkö nyt on tuo mies tuossa,

- tuo mies siisti, suoraselkä,

harvat hampaat harjattuna,

- erikseen joka ikinen,

tuo mies pitkä ja sorea,

tukka täysin kammattuna,

- liki keskellä jakaus,

tuo mies, melkein nuorukainen,

- leuka, korvat karvatonna,

tuo herra, asepukuinen,

joka ennen, aikaisemmin,

- oli joukon jälkipäässä,

tuskin orjaa onnekkaampi,

- sikopaimenta somempi!

Blume-herra kummasteli,

- ääneen änkytti sanoja;

Kuinka onkaan nyt sinulla

muoto siistimpi, somempi,

tässä yön pimeydessä

somempi kuin koskaan ennen

- kirkkaudessa aamun, päivän!

Mikä ihme muutti miehen,

sinut kaikkein sottaisimman,

- nokisimman ja hitaimman!

Ukko virkkoi verkkaisasti,

pidätellen ylpeyttä,

- sitä tervettä lajia!

Pakoon kun me kiiruhdimme,

vihollisen alta aina,

itkin vanhaa taistotietä,

- häpeää, häviämistä!

Nyt kun viimein, ja lopulta,

eespäin mennään, ja rajusti,

puolustetaan maata mamman,

- isänmaata autuaista,

silloin syytä on jokaisen

- minun, meidän, suomalaisten,

nostaa pystyyn pää ja leuka,

- pieni hetkinen hymyillä!

Perillisistä, tuon Speltin,

- muuan Linnan sankareista,

Antero etunimeltä,

- ärähti hätätilassa;

Pakoon jos sä porhaltelet,

Pohjanmaalle, taattu, päädyt,

määränpääsi on äkisti

- Siikainen jokipitäjä!

Vuosikymmenten perästä,

- reaaliajan elossa,

Speltin saappaissa isoissa,

- Orpo, Purra, kaksikkona,

käänsi Suomen kulkusuunnan

- velaksi elon, vakavan,

aikaan sai talouskasvun,

- vahvemman kuin Euroopassa!

Mitä me opimme tästä:

Aikakausista jokainen

tarvitsee, ja myös saa, joskus,

- kuormarenkinsä sopivan!

Loppukirjoitus kipakka:

Josko, jossakin ajassa,

tämä veljistä vähäisin,

- Spelt, tuo kurjin kuormarenki,

kerran, Harmonsa selästä,

- tätä maata hallitsisi,

isänmaamme, maa tää mamman,

- vetäytyvä, myöntyväinen,

oisi paljolti parempi,

- kaikille hyvä, omempi!

Kuka, ken polon pelasti!

Kun sai pienen muistutuksen,

- julkisen sekä salaisen,

Posti, entinen etana,

- Uffille vei viirin vanhan,

salaa, melkein huomaamatta,

- tankoon nosti toisen, uuden

Keravan koko väelle

todisti, osoitti, näytti,

- en ole vararikossa!

Jääköön tässä kertomatta,

- kuka, ken polon pelasti!