Hevon, karhun kilpajuoksu!

Miia-tyttö Myrskylästä

meni metsään ratsullansa,

tamma Andorra ravasi,

- pientä polkua tapasi.

Miia-tyttö mietteissänsä

ihasteli, ihmetteli

Luojan luomaa loistokkuutta,

syksyn synkeitä värejä,

- kuulosteli hiljaisuutta.

Sitten äkkiä räsähti,

otus outo, kummajainen;

ruskea ja jalkaa neljä

seisoi kahdella jalalla,

katsoi valkeaa hevosta,

kiilusilmin kammoitteli,

- kerran karjaisi kovasti.

Siitä säikähti hevonen,

kalpeni tytöntypykkä,

- alkoi kiivas kilpajuoksu.

Kavioiden kopse kaikui,

sammal suihki alla otson,

hikosi hevonen, karhu,

päätä puisti puu ja kanto,

- metelistä säikkyi metsä.

Tyttö ratsua tykitti,

hevon kylkiin pohkeet painoi,

painoi, löi, löi ja puristi,

kovemmin kuin konsaan ennen,

- kuni henkensä hädässä.

Silti otso jo tapasi,

takajalkoja tapasi,

siitä vauhti vain parani,

- kiihtyi kauhun kilpajuoksu.

Aina vainen kiihtyi kilpa,

taasen otso jo tapasi,

takajalkoja tapasi,

siitä vauhti vain parani,

- kiihtyi kauhun kilpajuoksu.

Viimein päättyi kauhukilpa,

uskomaton kilpajuoksu;

kilometrin kesti karhu,

uupui viimein outo otso,

- metsän kuuluisa kuningas,

antoi jo peto periksi,

Miia päätyi sankariksi,

- sokerin sai sorja tamma.