Kauan sitten kaukomailla,
- noilla auvoilla ahoilla,
ennen kuuluisaa pakoa,
- Ainon uintiseikkailua,
oli impi ongelmissa,
- peräti tosi pahoissa!
Vielä nuori Väinämöinen
- ihastui ikihyväksi,
tyttöseen, joka käveli,
kylän pelloilla, kedoilla,
- likimain alastomana!
Nuori miesi, Väinämöinen
- oitis askelta tihensi,
vauhdin juoksuksi kohensi,
- melkein sai tukasta kiinni!
Siitähän sisuuntui neito;
kiinni et ota minua,
- akaksesi saa ikinä!
Pako jatkui päivän, kaksi,
- hikoili jo kumpainenkin,
Aino uupui jo pahasti,
- likimain periksi antoi!
Mutta ykskaks yllättäen
- tuli vastaan hiidenkirnu,
syvä, musta ja pimeä;
- hyppy, kirkaisu, ”pelastus”!
Väinö reunalla murehti,
- suri saaliin karkaamista
päivät, pitkät, vuosikaudet
- ylös nousua odotti!
Vasta vuosien perästä
jatkui synkkä Aino-saaga,
- unelmien uintiretki,
mutta sen te jo osaatte,
tunnette Kalevalasta
- Eliaksen kertomana!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti