Halki, poikki ja pinoksi

Meni maille Mikko-Pekka,

tunki Tuusulan sijoille,

hieno herra Heikkisemme

kulki kirves kainalossa,

aikoi äijä sankariksi,

veroiseksi nuoren naisen,

- keittäjän kesäasuisen.

Mottimetsään mieli miesi,

- näppäimistötyöntekijä,

metsää löytänyt ei laisin,

- kirvespaikkaa kelvollista,

päätyi siis sisätiloihin,

- puhkui mies puupinolle.

Raatoi turja tunnin, kaksi,

motin mies sai aikaiseksi,

sotataiston talkoolaista

ehkä herra jo häpesi,

perässä oli peräti

neljä, viisi kuutiota,

motiksi myös kutsuttua.

Vähitellen taito kasvoi,

joka iskunsa osuvi,

- pöllin halkaisi kaheksi,

vauhti vinhasti parani,

mutta tuskaa tunsi miesi,

tuskaa tunsi turjan selkä,

kämmenissä rakko, kaksi,

paita märkänä pahasti.

Oli tauko paikallansa,

lepohetki herrallamme,

sopi sorjan atriaksi

pitsan päälle Pepsi-maksi.

Uupumuksenkin uhalla

jatkoi miesi mottityötä,

puursi, puhkui ja ahersi,

puursi, puhkui ja ahersi.

Konsa ilta ennättävi,

oli saalis suurenmoinen,

motteja jo koossa kolme.

Päättynyt ei päivän työnsä,

ohi ollut mottimetsä,

vielä riensi oiva miesi

maille Heikkilän hikoili,

kantoi kelpo kuormasensa,

ikäihmisen iloksi,

- varalle tulevan talven.

Vanha vaari Tuusulasta,

- veteraani vertaa vailla

(kera kurjan kirjoittajan

Kalevi keravalaisen)

ilahtui ikihyväksi,

sanan lausui näin nimesi:

Minä kiitän nyt sinua,

tippa silmässä sinua!

Vielä löytyy rohkeutta,

sankareita Suomenmaasta!

Pahan maailman parissa

ihana olet inehmo!