Kauan
sitten kaukomailla
oli
kirjasto korea,
arkkitehdin
aikaansaannos,
– vähän
ehkä ahtaanlainen.
Äkin
päähänsä sai sakki,
kulttuuriväki
vähäinen:
Saatava
on uusi uljas,
– paljon
entistä ehompi.
Piti
keino keksittämän,
– tekosyy
tai aivan aito,
jolla
vanhan saa viralta,
– uuden
suuremman tilalle.
Heti
”löytyi” himpun verran
vesivuotoa,
hometta.
Kiiri
huuto hulvatonna:
– pilalla
koko koreus!
Urakoitu
konsa uusi,
pystyssä
iso pytinki,
komea
kuin kultalinna,
– oli
vuorossa valitus:
Vanha
tuiki tarpeellinen,
oiva
siellä on oleilla,
päivät,
illat istuskella,
–
tietoakaan
ei homeesta!
Rakennus
rapakivinen,
–
pyhäinjäännös
mi parahin,
säilyi
siltä istumalta,
– ilona
”ikihyvänä”.
Asunnoista
konsa puute,
–
tonteista
kova kysyntä,
kirkui
hurja kansanjoukko:
– Satsiin
niitä sorvattava!
Piti
keino keksittämän,
mistä
maata mainiota,
tekijöille
tontti tyhjä,
–
aluseksi
autuaaksi.
Vierellänsä
viisaat naiset
mietti
miehet päänsä puhki.
Äkin
lähti purkukäsky,
– käteen
tarttui moukari tai moska.
Taasen
kuului huuto hurja,
parahdus
parista suusta:
Mieletöntä
moukarointi,
–
asunnoista
ei väliä!