Mustaa mustempi tapani

Minä miesi suurisuinen,

pieni ja pahasisuinen

kulkijoille kuuluttelin,

kirkkokansalle kehaisin,

liki vuoden ylpistelin:

Hurjan hankin mä hevosen,

treenatun siniverisen,

tervaan parhaaksi rekeni,

vielä näytän teille merkit,

- tapanina taivaan merkit,

näytän kuinka juoksee humma,

- alle surku ennätysten!

Kului syksy, koitti talvi,

maa oli sula, vetinen,

- lunta ei edes nimeksi,

minä miesi suurisuinen,

pieni ja pahasisuinen

itkin aaton, joulupäivän,

itkin, toivoin ja kiroilin,

rukoilin rekikeliä,

mutta, mutta murheekseni,

ani varhain aamusella

konsa sängystä heräsin,

- oli maa vetinen, musta.

Tulta iski tie, sen vieri,

kipunoi kivi jokainen,

hurja hummani, kimoni,

treenattu vetoheponi,

kulki kuin koni ja kaakki,

- kurja, kypsä teurasraakki.

Kirkolle en mä kerennyt

saanut saarnan kuulijaksi,

- loppuvirren veisaajaksi.

Katsoi kansa kummissansa,

minulle vähän hymyili,

- virnisti väki vähäinen,

pappinsa oli pahempi,

jalkapuu mua odotti,

- häpeä iänikuinen!