Oli kerran kauan sitten,
kaukomailla kaljatehdas,
oluenpanon osaaja,
joka ihmisten iloksi,
”ravinnoksi” rikkaan, köyhän,
oluella ohraisella,
täytti tyhjät tynnyrinsä,
saavinsa satakiloiset.
Kerran yöllä yksinänsä,
saapui tehtaalle toveri,
panimolle pieni äijä.
Kulki äijä kummissansa,
pienen tuikkunsa valossa,
tynnyreitä tutkiskeli,
piitannut ei pienimmistä,
terästynnyriin tykästyi,
konsa kooltansa isompi,
muita paljon mahtavampi.
Jättitynnyri järeä,
painoi tonnin, painoi kaksi,
oli muita mittavampi,
paljon pieniä isompi.
Varas varsin vaativana,
jätin vaivalla varasi,
kävi tynnyriin käsiksi,
nosturilla nostatteli,
asetti avolavalle.
Kartanolle sitten konna
tuhat tuoppia varasi,
kekkereihin kutsui kaikki,
kaverinsa kaikkinaiset,
kylänmiehet, nuoret naiset,
kaikki äijänkäppyrätkin:
Ole nyt en kipeä, köyhä,
hylkiö hyväksymätön,
entisvanki en varaton.
Ota runsaasti olutta,
piripintaan täytä tuoppi,
juo ja juo, oi ystäväni,
kuomaseni, kultaseni.
Nyt on juomaa juotavaksi,
olutta otettavaksi,
sinulle, minulle, meille,
koko kaupungin osalle.
Vaan kuinka kävikään kurjan,
miten päättyi ilta irstas?
Hanat vaikka aukaistuina,
valunut ei vaarinkalja,
olut kuohunut kupeissa,
tuopit täyttyneet ei laisin.
Pääsi suista sukkelasti,
räkänauru rääväsuilta,
pilkkalaulu piikasilta,
rengeiltä rehevin ”riemu”,
kavereilta kaikkein kaamein:
Huomannut et hurja äijä,
mitään kuullut kiireeltäsi,
vaikka varsin ilmeisesti,
– kun sä kuljit mieron tiellä,
– kartanolle kaasuttelit,
lava auton äännähteli,
tyhjä tynnyri kolisi,
– mainostynnyri tykitti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti