Kalja se minut imaisi,
juopoksi olut opetti.
Selvänä on surku olla,
konsa herrat hurmiossa,
räkäkännissä kaverit.
Tekosyy on syistä surkein.
Kerro mulle ykskin syysi,
syysi olla ottamatta.
Kännissä meno mehevä,
kaikki naiset kaunihia.
Olen arka viinaa vailla,
”pienessä” meno parempi.
Viina syy on synkkyyteeni,
ja sen puute poikuuteeni.
Pakko juoda paineisiini,
päivääkään en muuten kestä.
Aina syytä synkistellä,
ilo ottaa viinasesta.
Minä tunnen tuopin jäljet,
syyt ja synnin seuraamukset.
Viisaat miehet vietävissä,
nätit naiset naitavissa,
– kun on kylliksi olutta.
Kännin onni ja kirous:
Ilta jos mitä ihanin,
olo aamun armotonta.
Avattuna kun on korkki,
ole kenkään ei itara,
köyhä, ei edes kipeä.
Tapa ei kai tippa, kaksi,
ämpäri eri asia.
Otan jos mä ryypyn, kaksi,
uskalla en ärjähdellä,
– tule ei totuus esille.
Otan jos mä täyden lestin,
jaksa en mä karjahdella,
– unohdan mitä sanoa.
Kännissä on oiva olla,
krapulasta ei väliä.
Vaikea elo inehmon:
Houkutus on täysi pullo,
tyhjä toimii syyttäjänä.
Olut ei mua omista,
viina villitse ei laisin,
– paitsi aina perjantaisin.
Tiedän tarkkaan tunnetusti,
milloin määräni on täynnä,
– putkapahnoilla vasiten.
Kaveri jos ottaa kaksi,
otettava on mun kolme.
Ole en mä orja kurja,
viina mulle ei isäntä,
– vaikka joskus järjen viekin.
Onni mun on ollut, mennyt,
– tuoppini on tyhjää täynnä.
Jälkikirjoitus kipakka:
Helppo mun on helskytellä,
sysäellä muille syitä,
koska kerran kieltämättä,
olen itse raivoraitis!
