11.7.
Nolosti
myös Nurmeksessa
kävi
mulle näyttämöllä;
kansa
kaikkoi katsomosta,
konsa
astuin mä lavalle.
Olin
yksi kolmesta kovasta,
rosvosta
liki somasta.
Joonatan
mä taisin olla,
ellen
Jesper taikka Kasper!
11.7.
Kurjaa
on taas Karjalassa;
heinää
kasvaa töllin katto,
sammalta
lie lattialla!
11.7.
Mikään
kun ei kelpaa sulle,
ruoka,
juoma ei asunto,
nimitän
sut ronkeliksi,
varta
vasten palkinnoksi
vapaan
saat sä jalkamatkan
Uhtualle
ja takaisin!
11.7.
Vastavirtaan
Väinön kulku
harkittu
on huomiseksi;
malli
lainattu lohelta,
ja
sen suurelta suvulta.
Syynä
meillä matkaajilla
kututouhu
lain ei liene,
vaan
on puute yösijoista.
Tänään
tänne me tulimme
aurinko
selän takana,
huomenna
käy Väinön kulku
kohti
auringon valoa.
Sitten
on taas Väinön kulku
normaalia
normaalimpi:
Eteenpäin,
sanoi Carl Gustaf
eli
marski Mannerheimi!
12.7.
Aamu-usvan
alkaessa,
muiden
vielä nukkuessa
lammen
rannalle kipaisin.
Kastelin
minä mononi,
kuva
kuitenkin pelasti
aamuvarhaisen
vikani.
12.7.
Hepokatti,
kukkajäärä
ynnä
arvon ampiainen
ääressä
saman sapuskan
kuni
veljet keskenänsä!
12.7.
Karjalassa
karhuvaara,
Väinöllä
hätä kädessä!
13.7.
Konsa
koitti Kainuu, Kuhmo,
tuli
vastaan toimittaja,
joka
innolla uteli,
minne
matka Väinämöisen,
kusta
kulkunsa tulossa.
Väinämö
vähän häpesi,
kiinnosta
kun ei kulkumiestä
musisointi
ei kamari,
kuhmolainen
festivaali!
13.7.
Liekö
runtti ruotsalainen
taikka
torvi suomalainen
mälli
poskessa todennut:
Terveys
on tärkeätä,
muille,
vaan lain ei minulle!
13.7.
Konsa
kurja Väinämöinen
tyhmä
on kuin vanha saapas,
jopa
varsin tunnetusti
erehtyvä,
eksyväinen,
Avulias
Aatu antoi
pilkkaamatta
pienen vinkin,
tie
on missä, kussa kulku!
14.7.
Kuullos
kelpo kuhmolainen,
nuori
ja ikäinehmo,
terveiset
nyt tuon mä sulle,
etelästä,
kaukaa täältä;
ne
kun saatteli mukaani
eläkkeelle
ehtineenä,
Keravalle
kulkeneena
Timo
Löytty, kirkkoherra.
14.7.
Aikoi
vinha virkaherra
osoittaa
talonpojille,
jotta
toimeen saattaa tulla
ilman
turhia tukia,
anomuksia,
apuja.
Osti
herra Verku Sonnin,
jolla
lehmät astuttaisi,
karjalaumaa
kasvattaisi,
rikastuisi
oitis siitä.
Osti
sen äkin netistä,
näkemättä,
miettimättä;
kasvanut
ei herran karja,
konsa
sai hän Fergussonin,
traktorin
mi lain ei astu, liiku!
14.7.
Joron
jäljille jotenkin
joutui
taannoin Väinämöinen.
Tänään
vaarana edessä
Mierontiellä
matkaaminen.
Oli
sentään onni myötä,
pääsi
pentele pulasta
Paratiisin
pitkospuille,
Edenin
etuovelle!
15.7.
Kuhmon
talvitaisteluissa
armon
vuonna neljä nolla
kaatui
urho, nuori miesi,
äkin
päättyi Onnin onni.
Suomi
kuitenkin pelastui;
säilyi
maana läntisenä.
Oli
Onni mun setäni!
15.7.
Perillä
Kalevalassa!
Puutu
ei kuin yksi mänty;
Eliaksen
kurja mänty,
ja
siis sen mukana kaikki!
15.7.
Vaka
vanha vääräleuka,
Kalevi
Keravalainen
aikoi
ampuhiihtäjäksi;
taikoi
jousen, taikoi nuolet,
kesäiseksi
muutti talven,
rullasuksille
sujahti,
hiihti
lailla kulta-Kaisan,
paikassa
numero viisi
muutti
mustat valkoisiksi,
sakkoringit
jätti muille,
luuli
taiston voittaneensa,
kunnes
tuomari totesi;
kiellettyjä
jousi, nuolet,
ruutipyssy
pakko olla
jokaisella,
myös sinulla;
sellainen
on hetken henki,
tule
jo nykyajalle!
15.7.
Kolmas
kerta kaiken kertoi;
minusta
ei sankariksi,
ei
ensirakastajaksi,
Palon
Taunon tuuraajaksi!
15.7.
Miestä
ei ikä pilanne,
naisesta
en aivan varma,
lausui
vanha Väinämöinen,
konsa
Ainoa kosaisi
jälkeen
vuosikymmenien,
jälkeen
kuulun uintiretken,
jonka
Kallela kuvasi.
16.7.
Väinämöisen
julma kosto
(poistettu
Kalevalasta):
Kosi
konsa tunnetusti
vaka
vanha Väinämöinen
nuorta
naista, kaunokaista,
armahaista
Ainoansa,
tämä
aivan vaattehitta,
alastonna,
järveen juoksi.
Suuttui
siitä Väinämöinen:
Kun
ei kelvannut kosinta,
maani,
mantuni sinulle,
sinut
loitsin vanhukseksi,
ryppyiseksi
ja rumaksi,
taion
kaksin kappaleiksi,
kädet
irti irrottelen,
sammaleilla
täytän suusi,
kauniit
kasvosi kuralla,
rintasi
pidän pilalle;
suostu
siinä sitten muille,
mene
eukoksi eräille,
köyhille,
munattomille,
astele
alastomana
ansiottomain
akaksi!
Teki
miesi kuin lupasi.
Tosi
on tämä tarina,
aivoissani
se asusti,
odotti
ulostuloa,
koittoa
sopivan hetken!
16.7.
Aito
mies olen mä vaikka
ylläni
on nyt hamonen,
katso
Tuomas kuomaseni
vaikka
noita kirjaimia;
ämmää,
ärrää - vieressäni.
16.7.
Verokarhu
kauhun karhu,
äitikarhu
lapsen lohtu.
16.7.
Kuhmon
keskustan kulussa
pieni
kuuri kulttuuria:
Talvisen
sodan museo,
luontokohteena
Petola,
rompetta,
krääsää torilla;
kamarimusiikin
kierto
kovaa,
kaukaa, toistaiseksi.
17.7.
Josko
joskus painaa askel,
lepotauko
turhan pantti,
eikä
maistu vaisu vauhti,
mielessä
käy jo minulla
ajokortti
jos olisi,
rahaa
kuin on Kroisoksella,
saattaisin
minä ajella
Bemarilla
metrin, kaksi,
ja
ihan hätätilassa
kelpaisi
myös Peugeotti!
17.7.
Huomenna,
tänään ja eilen;
lepopäivä
poikinensa
osui
Kuhmosen osalle.
Minä
kyllä jo menisin
kohti
Uhtuan iloja,
Kalevalan
laulumaita,
Väinämön
asuinsijoja;
mitä
näistä kammareista,
kotimaisista
koloista,
musiikista
”kurjan” Kuhmon!
17.7.
Kuhmon
kuululla torilla
Kalevi
Keravalainen
toisen
kulkijan tapasi.
Sanaa
lausuttu ei laisin,
kaksikko
heti tajusi;
molemmilla
matka pitkä,
kulku
raskasta, hidasta,
tulee
toinen Uhtualta,
toinen
sinne vasta on menossa
sydämellä
ja sisulla!
17.7.
Vähäisillä
työkaluilla,
ilman
ainutta apua,
väänsi
Väinämö kuvasen,
teki
kulttuuritekosen,
oman
mielensä mukaisen.
Palkittu
ei poikalasta,
tullut
laisin ei hänestä
taiteilijaa
läänin, kunnan,
ei
edes kyläpahasen.
Tuomaristo,
akkaa kaksi,
katsoi
kylmin, karsain silmin
rumilusta,
laihaa naista;
miksei
maalannut tuo meitä,
kahta
naista, äänekästä,
pulleaa
ja pyöryläistä,
feministikaunotarta,
vaatteet
päällä siis vasiten!
17.7.
Sateenkaaren
alla aarre
odottelee
ottajaansa.
Josko
oisi nyt minulla
hakku,
kanki ja lapio,
jonkin
verran muskeleita
ja
luottamus, vahva usko,
sanontoihin
vanhan kansan,
kohta
mä rikas olisin,
en
lain köyhä ja kipeä!
18.7.
Virkatietä
Väinö kulki,
luota
pöydän, luokse toisen;
oli
niitä kymmenkunta,
leveämpi
toinen toista.
Asiaansa
hoiti Väinö;
takana
paperipinkan
aina
arvon virkamiesi
päätä
puisti ja hymyili;
päätös
kuulu ei minulle,
pomoni
puheille painu!
Konsa
kymmenes hymyili,
eikä
puistanut lain päätä,
luuli
Väinö löytäneensä
päättäjän
tosi pätevän,
jolla
kaikki voima, valta.
Hetken
Väinö jo iloitsi,
kunnes
kuuli korvillansa:
Kopioita
puuttuu tästä,
niitä
oltava on kaksi,
aloita
alusta kaikki!
18.7.
Kuhmon
kuuluilla kylillä,
Kalevalan
korpimailla
rahaa
lain ei jauha sampo,
ruostunut
on rutjan taito,
peitossa
on sammaleiden
koko
kulttuurikomeus!
Suota
kuokkii Ilmarinen,
rautaa
lain ei miesi löydä;
hiipunut
myös hiilen loimu,
paja
kurjasti kasassa,
uusi
sampo vain unelma,
toive
siis toteutumaton!
18.7.
Aino-stoorin
toinen puoli,
neidon
suusta saatettuna:
Kosi
konsa Väinämöinen,
vanhus
vaimoa penäsi,
suostunut
en valtaan vaarin,
piikaseksi
pienoiseksi,
arvottomaksi
akaksi;
veteen
juoksin, vaatteet heitin,
venhoon
Väinön viekottelin,
pyllyäni
pyörittelin,
rinnat
paljaina pilailin.
Liki
konsa Väinämöinen,
kädet
melkein vyötäröllä,
äijää
tempaisin kädestä,
pudotin
ukon veneestä.
Taisi
sillä istumalla
Aallotar
omia äijän,
veden
alla vaarin viedä.
Vielä
viime voimillansa,
kun
olin jo purteen päässyt,
Väinämö
minut kirosi,
minut
loitsi vanhukseksi,
ryppyiseksi
ja rumaksi,
taikoi
kaksin kappaleiksi,
kädet
irti irrotteli,
sammaleilla
täytti suuni,
kauniit
kasvoni kuralla,
rintani
piti pilalle.
Jatkoi
äijä näin nimesi:
Suostu
siinä sitten muille,
mene
eukoksi eräille,
köyhille,
munattomille,
astele
alastomana
ansiottomain
akaksi!
Minä
siinä vetten päällä
Aino-raukkana
ajelin,
vaatteitta
ja suunnatonna
taivaanrantaa
vain tavoitin;
miehelään
en konsaan päässyt!
Tosi
on tämä tarina,
aivoissani
se asusti,
odotti
ulostuloa,
koittoa
sopivan hetken!
19.7.
Raja
suuntana kun Väinön
allansa
vain jalkaa kaksi,
autoilija
arvuutteli
polopoikasta
tylysti
turvapaikkatoivojaksi:
Turha
toivo tuonne päästä
jalkaisin,
avutta auton;
ostaos
Lada minulta,
ajele
rajan ylitse,
hylkää
kärryni rajalle,
odota
käsittelyä!
19.7.
Olutsieppo,
kaljatoukka?
Tunnetko
ötökät oitis,
josko,
kerro se minulle!
20.7.
Aino-stoorin
toinen puoli,
neidon
suusta saatettuna:
Kosi
konsa Väinämöinen,
vanhus
vaimoa penäsi,
suostunut
en valtaan vaarin,
piikaseksi
pienoiseksi,
arvottomaksi
akaksi;
veteen
juoksin, vaatteet heitin,
venhoon
Väinön viekottelin,
pyllyäni
pyörittelin,
rinnat
paljaina pilailin.
Liki
konsa Väinämöinen,
kädet
melkein vyötäröllä,
äijää
tempaisin kädestä,
pudotin
ukon veneestä.
Taisi
sillä istumalla
Aallotar
omia äijän,
veden
alla vaarin viedä.
Vielä
viime voimillansa,
kun
olin jo purteen päässyt,
Väinämö
minut kirosi,
minut
loitsi vanhukseksi,
ryppyiseksi
ja rumaksi,
taikoi
kaksin kappaleiksi,
kädet
irti irrotteli,
sammaleilla
täytti suuni,
kauniit
kasvoni kuralla,
rintani
piti pilalle.
Jatkoi
äijä näin nimesi:
Suostu
siinä sitten muille,
mene
eukoksi eräille,
köyhille,
munattomille,
astele
alastomana
ansiottomain
akaksi!
Minä
siinä vetten päällä
Aino-raukkana
ajelin,
vaatteitta
ja suuntaa vailla
taivaanrantaa
vain tavoitin;
miehelään
en konsaan päässyt!
20.7.
Vaka
vanha vääräleuka
löysi
metsän siimeksestä
L
Viidan Betonimyllyn.
Ryhtyi
raukka mylläriksi,
sähköä
kun ei mistään saanut,
yritti
käsipelillä.
Konsa
voimansa vähäiset
pyörinyt
ei mylly juuri laisin;
kuivui
oitis ensi lasti
sora,
vesi kalkki ja sementti
sisäpuolla
lemmon myllyn.
Elo
myllyn päättyi siihen!
20.7.
Tosi
surkea tapaus
omin
silmin tsiikattuna:
Päästäinen
tai muu elukka
tietä
vauhdilla ylitti,
juoksi
henkensä hädässä.
Puolimatkaan
konsa pääsi,
pääsi
raukka hengestänsä
alla
arvon maastoauton,
nopean
ja kalliin kaaran!
Rauhan
saakoon sielullensa,
raukka,
josko on se sillä!
20.7.
Tietä
pitkin konsa kuljin,
itsekseni,
yksikseni,
sydämeni
täytti murhe;
taasen
kaksi onnetonta
oli
jäänyt taipaleelle
kesken
kiireisen kulunsa,
tuoden
murhetta monelle,
saaden
tiensä vierustalle,
pientareelle,
pienet ristit.
21.7.
Tuonne
taakse taivonrannan
vielä
miehen matkattava,
raja
auki raivattava
ennen
ehtoa perille,
juttusille
vanhan männyn.
21.7.
Miksi
silmäsi suruisat!
21.7.
Kun
ei helky Väinön kannel,
kun
sen kielet katkaistuina,
kaikki
puuosat purettu,
pantu
saunaan polttopuiksi,
suunnitteli
suuri miesi,
Kalevi
Keravalainen,
musiikkinero
peräti,
laulajana
luokkaa neljä,
soittovehkeen
uuden oivan,
paljon
entistä paremman;
ja
eikös kohta kaikkialla
helky
soitto kautta rantain
vuorilla
ja vuonoin suilla.
22.7.
Vaka
vanha vääräleuka,
Kalevi
Keravalainen
viimein
löysi vertaisensa
Suomen
raukoilta rajoilta.
Kilpalaulannan
kulussa
suohon
päätyi kumpainenkin
Kostamus-väen
iloksi!
23.7.
Kauan
sitten näillä mailla,
Savo-Karjalan
rajalla
sijaitsi
raja-alue,
jolla
varsin tunnetusti
piti
liikkuman luvalla.
Sitten
päivänä eräänä
kuusi
kurjaa karjalaista
keralla
pumaskan, passin
Savoon
matkasi madellen,
kävellen,
jalan, hitaasti.
Raja
tuskin taakse jäänyt,
konsa
paikalla poliisi,
rajamies,
miliisi, herra:
Mitä
miehiä olette;
passi,
viisumi, pumaska!
Teitä
auta ei pumaska,
tämä
vanhaksi on mennyt;
nyt
on sääntö aivan uusi,
täällä
laisin ei kävellä,
laisin
liikuta hitaasti!
Joko
juoksette ravia,
taikka
autoissa ajatte!
Ystäviä
kun olemme,
konsa
kerta ensimmäinen
vielä
vältytte sakolta!
Juoksijoita
ette liene,
vaan
kai vainen vanhuksia!
Astukaa
siis autoihinne,
äkin
poistukaa rajalta!
23.7.
Herrat
Kekkonen, Kosygin
eilen
saivat kukkasia
patsaalla
Kostamus-kylän.
Kaksi
miestä mittavaista
katsoi
juhlatoimitusta
pilven
päällä istumalla,
surkuhuulin
huutamalla:
Missä
on sopu nykyisin,
miksi
kieltoja rajoilla,
tuonti,
vienti nyt tukossa,
Unionko
syynä siihen!
24.7.
Jääköön
Kostamus toviksi,
konsa
kutsuu Jyskyjärvi,
helmi
Vienan Karjalassa!
Tosin
pakko on todeta,
lepopäivän
kunniaksi
allamme
on auto, taksi!
Mutta
silti nyt menoksi,
ehkä
kestän mä häpeän!
24.7.
Kostamus-radan
ylitys
oli
melkoinen elämys,
konsa
kello kilkatteli:
Yli
älkää tästä menkö!
Jono
pitkä, piinallinen,
autoja
kai viisi, kuusi,
odotti
junan tuloa
tosi
pitkään, vartin, kaksi;
todella
rehellisesti!
Juna
liikkunut ei laisin,
seisoi
kaukana, odotti,
mitä
lienee mietiskellyt!
Joku
viimein viittoeli,
junan
vierestä vikisi:
Yli
menkää, emme liiku,
tässä
teemme työtä, vainen!
Päättyi
turha, pitkä piina;
jatkui
matka töyssytiellä
Jyskyjärvelle
jyräten!
25.7.
Tuli
tunnissa kuvia,
oikeita
valokuvia,
enemmän
kuin aikaisemmin
peninkulmien
menossa,
kuluessa
kuukausien,
koko
matkani ajalla,
Jysky-Sammatti
välillä!
25.7.
Kestetty
on taasen kerran
tuhannen
tärinän taival,
savotta
sadan miljardin.
Kelpaa
kestää se sinunkin,
vieläpä
kenen tahansa.
Tietä
vain vähän murehdi;
maisema
on matkan väärti,
kymmenvertainen
virike,
kylänen
eto elämys!
26.7
Kormilon
tie on kamala,
maisema
tosi ihana,
saarella
jopa tsasouna.
26.7.
Kormilon
kotieläimet
elävät
eto sovussa,
paitsi
kukkoja kun viisi
asuu
tarhassa samassa,
missä
kanoja on neljä,
kina
joskus paikallansa,
tappelu
tosiasia!
27.7.
Aamulla
klo puoli kuusi!
Tällä
pikku piknikillä,
pitkän
matkan pinnisteellä,
kovin
outo on komento,
aikataulutus
tapana:
Kaikki
kunnon kansalaiset
lienevät
unikekoja,
konsa
arvon aamiainen
ahmitaan
tosi hitaasti
jopa
kymmenen perästä,
päättyy
myöhäpäivällinen
vähän
ennen puoltayötä.
Vaka
vanha vääräleuka,
Kalevi
Keravalainen,
aamun
virkku, illan torkku,
elelee
omaa eloa,
siinä
sinnittää mukana;
syö
jos aika on sopiva,
ei
liho, ei laisin laihdu,
tyyliinsä
on tyytyväinen;
tapojaan
ei konsaan vaihda,
nuku
onnensa ohitse,
illan
virkuksi virity,
aamun
torkuksi alene,
yöllä
syöjäksi hurahda!
Tässä
on todiste siitä,
otos
oiva, kelvollinen,
kullan
arvoinen kuvatus!
Josko
lienet aamun torkku,
iltapirteä
inehmo,
ällös
pillastu runosta,
tekeleestä
tämmöisestä;
pidä
taannoiset tapasi,
säilytä
nykymenosi!
Omallansa
pärjää parka,
Kalevi
Keravalainen!
27.7.
Samovaareja
satoja
konsa
tyhjensin visusti,
janoni
oli ohitse.
Sata
laamaa kun keritsin,
villavaatteiksi
varasin,
konsaan,
laisin, en palellut.
Kormilon
sata hevosta
rattaiden
eteen kun laitoin,
kisailin
raviradalla,
konsaan
köyhänä en käynyt,
jalan
käynyt pitkin tietä.
Kävelyni
jäikö kesken,
Uhtua
utopiaksi,
sitä
voit sä arvaella,
päätä
raapia rutosti,
tikkuja
toki varoen!
27.7.
Oli
kerran kauan sitten
pienen
pieni saariparka,
minikirppusen
kokoa.
Saarella
oli tsasouna
dinosauruksen
mitassa.
Siihen
mahtui kerrallansa
sata
miestä mittavaista,
tuhat
naista näyttäväistä,
lapsia
satatuhatta.
Kerran
kaikki kerrallansa
saaren
rantaan soutelivat,
varassa
venosen yhden,
yhden
airosen avulla.
Konsa
kaikki kerrallansa
minisaarta
miehittivät,
vaipui
saari alle aallon;
pelastui
vain yksi lapsi,
kolmivuotias
ipana.
Ipanan
ikä aleni,
vuosi
vuodelta väheni.
Konsa
oli ikänsä
kurjat
kuusi kuukautta,
vauva
kirveensä teroitti,
purren
rannalla rakensi,
souti
järvelle melatta,
ilman
airojen apua.
Purjeita
puhaltamalla
pääsi
järven keskiölle,
saaren
entisen sijoille.
Saaren
sanoilla rakensi,
sille
temppelin tekaisi,
pyhän
paikan pystytteli,
iloksi
nykyinehmon,
Kalevalaan
kulkevaisen.
Totta
on tämä tarina,
kuultu
on se Kormilossa
kolmen
kynttilän valossa,
keskipäivän
kuutamolla!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti