Nykynuori, suomalainen,
muistatko sä vanhan Speltin,
lienetkö ees koskaan kuullut
- Runebergin sankarista!
Ajan ankaran kulussa
syytä muistella on miestä,
- mitätöntä miehenpuolta;
Ylhäinen ei ukko ollut,
pelkkä kurja kuormarenki,
- vertaisistaan kaikkein laiskin!
Sotaretken kestäessä,
- kuluessa kurjan keikan,
väki katsoi kummissansa,
- arvioitsi yksin, kaksin
itse ukkoa, hevosta;
Josko arvoa ukolla,
- kaksijalkakulkijalla,
hintaa laisin ei hevolla,
- nelijalka-astujalla!
Pörröisenä keikkui aina
toisen pää, ja toisen häntä,
- ruokotonna kumpainenkin!
Ukko, kurja kuormarenki,
harjannut ei hampaitansa,
- harjaa Harma-heppasensa!
Hepo torkkui, nukkui ukko,
viimeisenä kulki kuorma,
- kaakki metrin ennen miestä;
tuskin lainkaan, rähmäsilmä,
- mitään, koskaan, tiesi tiestä!
Naurua sai kuulla nurja;
Kuinka, kurja ukkorukka,
pysyt tiellä, päällä kuorman,
- vauhdissasi valtavassa!
Väki harmaa ja väsynyt,
- sotajoukoksi sanottu,
kohti pohjoista pakeni,
- taistellut ei laisin, milloin!
Vaikka puoleen Pohjanmaata
saapui sakki, sarkatakki,
- Spelt, on aina entisensä,
sama on kuin Uusimaalla,
- verkkainen ja virtaa vailla!
Tehoa ei mieheen ruoska,
Blumen piiska, piikkiruoska,
suojana on virkanuttu,
- hevosella, paksu nahka!
Jälkeen tuskan, taivalluksen,
jäljellä on maasta mamman,
- isänmaasta itkevästä,
pelkkä pieni, jäinen kulma,
- Siikainen jokipitäjä!
Blume mietti mielessänsä;
Turha puolustaa on pientä,
- tilkkua vähäalaista!
Katsoi joukkoa vähäistä,
katsoi kerran, katsoi toisen,
- väkeä vähäosaista,
kyynelsilmin sinnitteli,
- puri hammasta, kirosi!
Mutta josko, viime kerran,
- onneamme testaisimme,
voihan murtua myös vahva,
- eessä hieman heikompansa!
Ensi kertaa käytiin taisto,
pakopäivä kääntyi, kulki,
- iltasella, voittoisaksi,
virta vääntyi vastaiseksi,
- rasitteeksi vainolaisen!
Riemu kiiri kaikkialla;
Aamulla on kaikki oivin,
- meno maassa täysin toisin!
Väki, kuormat kulkeviksi,
- Blume karjui kiihkomielin!
Liki valmis on jo joukko,
vihollista vastaan valmis,
- ainakin nyt kärkipäässä!
Peräpäässä taistojoukon
Blume silmiään ei usko:
Speltkö nyt on tuo mies tuossa,
- tuo mies siisti, suoraselkä,
harvat hampaat harjattuna,
- erikseen joka ikinen,
tuo mies pitkä ja sorea,
tukka täysin kammattuna,
- liki keskellä jakaus,
tuo mies, melkein nuorukainen,
- leuka, korvat karvatonna,
tuo herra, asepukuinen,
joka ennen, aikaisemmin,
- oli joukon jälkipäässä,
tuskin orjaa onnekkaampi,
- sikopaimenta somempi!
Blume-herra kummasteli,
- ääneen änkytti sanoja;
Kuinka onkaan nyt sinulla
muoto siistimpi, somempi,
tässä yön pimeydessä
somempi kuin koskaan ennen
- kirkkaudessa aamun, päivän!
Mikä ihme muutti miehen,
sinut kaikkein sottaisimman,
- nokisimman ja hitaimman!
Ukko virkkoi verkkaisasti,
pidätellen ylpeyttä,
- sitä tervettä lajia!
Pakoon kun me kiiruhdimme,
vihollisen alta aina,
itkin vanhaa taistotietä,
- häpeää, häviämistä!
Nyt kun viimein, ja lopulta,
eespäin mennään, ja rajusti,
puolustetaan maata mamman,
- isänmaata autuaista,
silloin syytä on jokaisen
- minun, meidän, suomalaisten,
nostaa pystyyn pää ja leuka,
- pieni hetkinen hymyillä!
Perillisistä, tuon Speltin,
- muuan Linnan sankareista,
Antero etunimeltä,
- ärähti hätätilassa;
Pakoon jos sä porhaltelet,
Pohjanmaalle, taattu, päädyt,
määränpääsi on äkisti
- Siikainen jokipitäjä!
Vuosikymmenten perästä,
- reaaliajan elossa,
Speltin saappaissa isoissa,
- Orpo, Purra, kaksikkona,
käänsi Suomen kulkusuunnan
- velaksi elon, vakavan,
aikaan sai talouskasvun,
- vahvemman kuin Euroopassa!
Mitä me opimme tästä:
Aikakausista jokainen
tarvitsee, ja myös saa, joskus,
- kuormarenkinsä sopivan!
Loppukirjoitus kipakka:
Josko, jossakin ajassa,
tämä veljistä vähäisin,
- Spelt, tuo kurjin kuormarenki,
kerran, Harmonsa selästä,
- tätä maata hallitsisi,
isänmaamme, maa tää mamman,
- vetäytyvä, myöntyväinen,
oisi paljolti parempi,
- kaikille hyvä, omempi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti