Konsa kauan, kauan sitten,
Pommerin sota sodittu,
peruna tutuksi tehty,
saatu Suomeen syötäväksi,
kankahille Koskenkorven
rakennettu rautatiekin,
maille muutaman isännän
viritetty viinatehdas,
oli ensin ongelmana,
mitä tehdä jätteillänsä,
mihin rankki raahattava,
mihin kurja kätkettävä.
Viimein jollakin välähti;
ravinnoksi päätyi rankki,
sata lehmää sai apetta,
tuhat ruoasta repeili.
Viikon päivät pääksytysten,
lehmälauma söi, märehti,
söi, makasi ja märehti,
mutta maitoa ei saatu,
pisaraakaan pienen pientä,
peittynyt ei hinkin pohja,
– tilalta tuhannen lehmän.
Sitten sattui seikka kumma,
kuului ammunta kedolta,
– kuni Pommerin sodasta.
sata nautaa surkeata,
tuhat lehmää toivotonta,
mylvi täysin mieltä vailla,
heilui, horjui sinne tänne,
tuskin pystyssä pysyvi.
Mitä tehdä, mietti miehet,
pohti pienet poikasetkin,
viimein jollakin välähti;
maitoa hän maiskutteli,
suoraan tissistä tivasi,
kertoili koko sakille,
hymyssä suin hän hyrisi:
Aito aine, ehta ”eines”,
vahvempi nelosolutta,
kaksi kertaa käynehenä,
pötsin kautta kulkeneena,
vahvuus vanhan viinasemme,
tuotteemme perin tulisen.
Mitä teemme ”tehtaallemme”,
sadan nautamme sadolle,
tulolle tuhannen lehmän,
sitä mietti miehet nuoret,
ajatteli akkasetkin,
viimein jollakin välähti:
Konsa kerromme kylillä,
kaupungeissa, kaikkialla,
”maidostamme” maistuvasta,
– joka ihmisen ilosta,
kuulu kohta Koskenkorva,
kasvavi kylä kohisten,
kasvavi jo kaupungiksi,
melkeinpä minipoliksi.
Tuli toiveensa todeksi:
Hetken päästä päättömänä,
joka poika Pohjanmaalta,
joka jätkä Suomenmaasta,
lypsyjakkaran varasi,
lehmän tissejä tavoitti,
utareissa uurasteli,
minuutissa pullo täysi,
odotti jo ostajaansa,
puolen litran pullollinen,
sitä ehtaa oikeata,
– korviketta Koskenkorvan.
Hetken päästä päällimmäisnä,
koko Suomi sukkelasti,
joka jätkä jollain lailla,
Koskenkorvasta kohisi,
– tunnisti kyläpahasen.
Hetken päästä tieto kiisi,
koko maailma kehuen
Koskenkorvasta kohisi,
ylisteli yltä päältä
kasvatusta kunnon karjan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti