Aino Väinöä pakeni, (Kalevalan täydennystä)!

 Kauan sitten kaukomailla,

- noilla auvoilla ahoilla,

ennen kuuluisaa pakoa,

- Ainon uintiseikkailua,

oli impi ongelmissa,

- peräti tosi pahoissa!

Vielä nuori Väinämöinen

- ihastui ikihyväksi,

tyttöseen, joka käveli,

kylän pelloilla, kedoilla,

- likimain alastomana!

Nuori miesi, Väinämöinen

- oitis askelta tihensi,

vauhdin juoksuksi kohensi,

- melkein sai tukasta kiinni!

Siitähän sisuuntui neito;

kiinni et ota minua,

- akaksesi saa ikinä!

Pako jatkui päivän, kaksi,

- hikoili jo kumpainenkin,

Aino uupui jo pahasti,

- likimain periksi antoi!

Mutta ykskaks yllättäen

- tuli vastaan hiidenkirnu,

syvä, musta ja pimeä;

- hyppy, kirkaisu, ”pelastus”!

Väinö reunalla murehti,

- suri saaliin karkaamista

päivät, pitkät, vuosikaudet

- ylös nousua odotti!

Vasta vuosien perästä

jatkui synkkä Aino-saaga,

- unelmien uintiretki,

mutta sen te jo osaatte,

tunnette Kalevalasta

- Eliaksen kertomana!